Kauhusta takaisin sota-genreen

Kauhun jälkeen oli hyvä palata vähän viihdyttämmän elokuva-genren pariin, kun muutamien kauhuelokuvien jälkeen katsoin eilen 13.11.2019 sotalelokuva ”Kadonnut Pataljoona”. Elokuva sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja sodan viimeiselle viikolle, kun Yhdysvallat on liittoutunut Ranskalaisten ja Iso-Britannian kanssa yhdessä Saksaa vastaan.

Elokuva perustuu tositapahtumiin, ja New Yorkilais -lakimies -majuri johdattaa joukkoja saaden tehtäväkseen esimieheltään hyökätä ja haltuunottaa saksalaisten tärkeä kohde, josta edellinen miesjoukko ei koskaan selviytynyt.

Elokuvan kesto on ainoastaan puolen toista tunnin ajan, mutta mitä sotaelokuvissa on totuttu näkemään yleensä, eli lyhyitä otoksia yhteenotoista, puoleen toista tuntiin saa paljon materiaalia sotaeokuvassa ahdettua.

Viisi päivää motissa saksalaisten saartamana, ja vielä kun ranskalaiset tykkimiehet ampuvat omiaan tietämättään 80 mieshengen menetyksen seurauksena, loppu on kuitenkin kiitollinen niille, jotka selviävät hengissä. Koko pataljoona sai sodan jälkeen kunniamerkit ja ylennyksen toiminnastaan rintamalla murtautuessaan saksalaisen linjan läpi. Ihan viihdyttävä sota-elokuva.

Mitä tulee kuvakerronta-mentelmiin, mikään näkemäni sota-elokuva ei ole ollut entisensä sitten vuoen 1925 neuvostoliittolaisen Sergei Eisensteinin sotahistoria-draamaelokuvan jälkeen, josta olen kirjoittanut artikkelin ”Montaasi elokuvan historian saatossa”, ja olenhan myös itsekin nähnyt kyseisen elokuvan: Myös kotimainen Tuntematon Sotilas erityisesti uusin filmatisointi ei poikkea Amerikkalaisista sotaelokuvista kuvakerrontansa osin juuri muista, eli kestää kansainvälisen vertailun.

Yleensä sotaelokuvissa on se ongelma, että aihetta ei käsitellä niinkään objektiivisesti, vaan käsikirjoittajan, ohjaajan ja elokuvan rahoittajien ja tuottajien synnyinmaa ja elokuvan valmistusmaa ohjaa hyvin pitkälle lähestymistapaa, kenen kantilta sotaa katsotaan. Amerikkalaiset sotaelokuvat usein kertovat amerikkalaisten näkökulman, tai yleensä liittoutuneiden näkökulman, suomalaiset sotaelokuvat ovat kunniaparaatia Suomen sitkeälle taistelulle sodissa, joihin maamme on ottanut osaa ja niin edelleen. En ole tainnut nähdä yhtään radikaalia objektiivisesta perspektiivistä, tai vaietuista aiheista tehtyä sota-elokuvaa.

Esimerkiksi kotimainen filmiteollisuus ei ole tainnut tuottaa yhtään elokuva-tuotetta koskaan esimerkiksi metsäkaartilais-voittaja-näkökulmasta Suomen käymistä sodista? Tuntemattomassakin näytetään suomalaisten omien teloituksia rintamakarkuruudesta.

Heavy Metal (Juonifilmi Oy)

Päivän toinen katsomani filmi tänään tiistaina 12.11.2019 suomalainen Juonifilmi Oy:n vuonna 2008 valmistunut lyhytelokuva ”Heavy Metal”, jonka on ohjannut Bergroth Zaida. ”Hevarin” elämän paras ja tylsin ilta: Ensimmäienn suudelma tytöltä, ja samana iltana tämän sisko hylkää tämän ja hevari sekoille koulun discossa.

Elokuvan tapahtumapaikkana on talvinen Sysmä 1989 ja hevari liikkuu mustine pitkine hiuksineen Metallica-farkkutakki päällä, ja tenttaa ylä-asteelle siirtyvän kaverinsa kanssa, joka on lähestulkoon avauskohtauksessa, ja loppukohtauksessa, käsitin, että lopulta päähenkilön paras kaveri, niin yksityiskohtaista Metallica –tietoutta on käsikirjoituksessa kiitettävästi.

Elokuva on saanut Suomen Elokuvasäätiöltä vajaan 2000 euron tuen vientivetoisena elokuvana tukea, en tiedä onko tuo tukisumma koko elokuvan budjetti, mutta jos on, elokuvassa on hyvin taltioitu 1980-luvun loppu, vaikka en ihan henkilöiden kriisissä elämää teini-ikää olekaan elänyt itse silloin, mutta näytelmän ikäistenä itsekin ahmisin kaiken tiedon Metallicasta, ja siihen verrattavista metallibändeistä, mitä löysin.

Virkistävä välipala ja positiivista pöhinää 2000-luvun puolenvälin vientituotteena kotimainen lyhytelokuva tämä ”Heavy Metal”.

Japanilaisen kauhuelokuvan maailmaan Amerikkalaisen jälkeen

Eilen kirjoitin, kuinka katsoin loppu-illasta ennen ”Kundun” – elokuvaa B-luokan teinikauhuelokuvaa, enkä kuulu kohderymääni, eikä kyseinen elokuvalaji ole teekuppini. Vaikka sen jälkeen katsoin ”Jeepers Creepers 2”, ja siinähän on toiminut vastaavana tuottajana suuresti arvostamani Francis Ford Coppola, se oli kyllä parempi, mitä Decoys, mutta ei kolahtanut niin, että janoaisin jatko-osan näkemistä.

Tänään aamupalaksi päivän aluksi nauttisin japanilaisen teinikauhu-elokuvan, ”One Missed Call” (Yksi puhelu tullut), joka on japanilaisen ohjaajan Takashi Miiken ohjaama. Kyseinen nousevan auringon maan ohjaaja on ollut tuottelias, sillä hän on tehnyt likimain 70:tä elokuvaa vuodesta 1990, ja taitaa vieläkin olla aktiivinen.

Vaikka pidän Japanissa suunnitelluista videopeleistä, japani-animaatiosta, ja J-Rockista ja instrumentaalibändeistä, joihin japsit käyvät kuumana. Täytyy myöntää, että japanilainen kauhuelokuva-genre ja kyseisen maan elokuvatuotanto on verrattain vierasta minulle, vaikka pidän itämaisista elokuvista.

Vaikka tämäkään japsikauhu-elokuva ei ole mikään klassikko, enkä osaa sanoa, miten se sijoittuu ohjaaja-Miiken muuhun tuotantoon nähden, mutta japsi-kauhugenre hakkaa mennen tullen amerikkalaiset teinikauhu-elokuvat. Voi olla, että asia johtuu ja mielipiteeni johtuu siitä, kun olen nähnyt amerikkalaista Hollywood –roskaa suhteessa paljon enemmän elämäni aikana, mitä japanilaista kauhua.

”One Missed Call” sijoittuu yliopisto-teinityttöjen maailmaan, jotka alkavat saada puheluita etukäteen, joka ilmoittaa puhelimen omistajan kuolinajan ja päivän, johon on soittohetkeltä muutama vuorokausi aikaa. Puhelu tulee omasta numerosta. Elokuva kyllä pitää jännitysmomenttia yllä ihan viime minuuteille asti.

Pistin Takashi Miiken nimen muistiini, jos törmään miehen tekemiin elokuviin jatkossa. Ihan mielenkiintoinen tyyli, ja japanilaisen kulttuurin häpeäkulttuurikin on läsnä elokuvassa. Lisäksi luokassa jos puhutaan, noustaan seisomaan ja opettaja nolaa, jos ei pärjää.

Tiibetistä maanpakoon (Kundun)

Olen liittänyt aina Martin Scoresesen tumanpuhuvien gangsteri-elokuvien ohjaajaksi, ja hän on hyvä niissä. Eilen vielä myöhäisillassa tulin katsoneeksi vuonna 1997 Scoresesen ohjaaman elokuvan ”Kundun”, jossa on keskiössä Buddha-kulttuuri, Tiibet ja Dalai Lama –instituutio.

Elokuva sisältää paljon paikallisia rituaaleja, ja on miellyttävä katsoa. Kiinalaismunkit löytävät 14. Dalai Laman Lhasaan hallitsijaksi uskoen, että pieni poika, Llhama, on 13. kuolleen Dalai Laman inkarnaatio. Onnellinen lapsuus kääntyy pyhiin rituaaleihin, ja kasvatustieteen oppeja mukaillen menetettyyn lapsuuteen.

Kuitenkin Dalai Lama lähtee maanpakoon ja elää vieläkin siellä, mutta elokuvan lopussa todetaan, että tämä haluaisi vielä palata kotimaahansa Tiibetiin, vaikka Kiinan kommunistijohtaja Mao-Tse Tung liittääkin Tiibetin osaksi suur-Kiinaa 1900-luvun puolen välin tienoilla.

Pidän Martin Scoresesen ohjaamista elokuvista, eikä tämä tee poikkeusta: Mies osaa ohjata elokuvia.

Amerikkalaista B-luokan teinikauhu-”viihdettä” maanantai-iltapäivässä

”Fierce People” -tuli pureskeltua, jonka jälkeen oli joulun aikaan sijoittuvan Yhdysvaltalaisen B-teinicollege-kauhuelokuvan aika. Kauhuelokuviakin on tehty hyviä, erityisesti jotkin klassikot, mutta en ole pitänyt oikeastaan koskaan Amerikkalaisista puolentoista tunnin rainoista, joissa keskiössä on yliopiston bilettävät freshmanit, jotka yrittävät pukille muka bilettävien hyvännäköisten naisten kanssa. Itse valmistuneena korkeakoulusta, tai mistä tiedän, mitä opiskelijabile-kulttuuri on Amerikassa, kun en ole ainakaan toistaiseksi itse vieraillut kyseisessä maassa, saati opiskellut, mutta ainakaan omat opiskelijabile-muistoni on jotain muuta, kuin jenkkileffat antaa ymmärtää: Enhän totta puhuen käynyt juuri niissä, mutta valmistuinhan etuajassa tehden 100 opintopistettä hyvällä menestyksellä avausvuotenani.

DeCoys, elokuvasarjan ensimmäinen osa on totaalista B-luokan kauhuelokuvaa. Paljon nettimaailmassa varoitetaan siitä rehtejä kansalaisia, että kaikki, mikä näyttää liian hyvältä ollakseen totta, on todennäköisesti myös sitä, eikä tarjoukseen tulisi tarttua. Decoys -elokuvan Luke -roolihahmo kohtaa heti elokuvan alussa juuri asuntolaan muuttaessaan naapurissa asuvat kaksi upeaa naisopiskelija-blondia, jotka osottautuvatkin sitten ulkoavaruudesta tulleiksi murhaajiksi, jotka pitävät kylmästä, ja jäädyttävät kohteensa vieteltyään ensin tämän sänkyyn.

Decoys -elokuvan ensimmäisen osan nähtyäni ei juuri houkuta tarttua elokuvasarjan jatko-osaan, vielä vähemmän, mitä Internet Movie Databasesta tutkisin asiaa, niin toinen osa on jopa huonommalla katsojarankigilla arvioitu, mitä ensimmäinen osa: Jos ensimmäinen osa on suurehkon otoskoon popullation mielestä parempi kauhu-genren elokuva, voin vain kuvitella, kuinka huono on jatko-osa.

No, kai B-luokan Amerikkalaiselle kauhu-teini-college-elokuvillekin on jotain yleisöä, mutta minä en kuulu kohderyhmään. Jatkan kuitenkin tätä pimenevää maanantai-iltaani B-kauhuelokuvalla päivänä, maanantaipäivänä, jona Postikin on lakossa: Jeepers Creepers 2 on seuraava katsomani filmi, mutta siitä en kirjoita tähän blogiin. Se muistikuva, mikä minulla on kyseisestä elokuvasta, sijoittuu samaan B-luokan jenkkikategoriaan genressä ”kauhu”.

Fierce People

En tiedä, mikä on alkuperäinen suomennos alokuvalle ”Fierce People”. Sana ”Fierce” käännettynä englannista tarkoittaa hurjapäistä, tai vastaavaa. Peoplehan viittaa ihmisiin, tai / ja kansaan, mutta elokuvan katsottuani aloin pohtimaan myös hurjapäistä kansaa, yhteisöä. Elokuvan päähenkilö Finn Earl, (Anton Yeltchin) ei ole koskaan nähnyt antropologi-isäänsä, joka sai yhteyden ensimmäisten joukossa julmaan, ja ihmiselle raakaan alkuperäisyhteisöön, ja hierojana toimiva äiti (Diane Lane) kun saa kesäksi fysioterapeutti pestin Yhdysvaltain seitsämänneksi rikkaimman miehen kartano-yhteisöön, jossa tämän lähisuku on myös töissä ja asuu, yhä voimakkaammin korostui yhteisö -suomennos. En tiedä, mikä peru sillä on, kun olen Linux-vuosien jälkeen avoimen lähdekoodin ja avoimen yhtesöjen kannattaja, niin tuo ”Hurjapäinen, julma yhteisö” -voisi sopia elokuvan käännökseksi meillä kotimaassa.

Lähinnä tuli mieleen köyhistä oloista olevan yksinhuoltaja-äidin ja tämän pojan sopeutuminen amerikkalais-eliitin perheyhteisön osaksi, jossa tapahtuu sen liäksi, että Donald Sutherlandin näyttelemä perheen pään pojanpoika pahoinpitelee Finnin, tämä myös tukehduttaa eunukkina elävän perheen pään elokuvan loppupuolella katkeroituen siitä, että tämä on päästänyt vastoin perheen perinteitä Early Finnin roolihahmon voittamaan kanssaan kuuma-ilmapallo-kisan.

Kaksi tätä elokuvaa ennen katsomaani elokuvaa on sijoittunut Vietnamin sotaan, ja pitkälle tämä eteneekin poikkeuksellisen humaaneissa merkeissä, kunnes juonenkäänne tulee. Elokuvan anti jäi aika vaisuksi lopulta, vaikka rikkaan perheen 17-vuotias lapsenlapsi-tytär kertoo hänen lähetetyn Sveitsiläiseen sisäoppilaitokseen, ja Yeltchinin ja Mayan välillä syntyy jonkinmoinen rakkaustarinakin elokuvan kuluessa, ja nämä lupaavat pitää yhteyttä.

Vietnamin sota ja Vietkong elokuvien pääteemana

Kaksi uusinta katselussani olevaa elokuvaa käsittelee Vietnamin sotaa. Eilen 04.11.2019 tulin katsoneeksi illalla ”Tunnel Rats” –nimisen elokuvan, joka sijoittuu vuoteen 1968 Vietkongin tunneleihin. Elokuva on saanut Internet Movie Databasessa käyttäjäarviona vain alle viisi tähteä kymmenestä, mutta itse pidin elokuvaa ihan mielenkiintoisena.

Vietkong :han tunnettiin Etelä-Vietnamin kansallisena vapautusrintamana, ja tunneleiden viidakossa sijaitsevien tunneleiden alulle-pano sijoittuu ”jo” 1940-luvulle, eli toisen maailmansodan aikaan. Niitä käytettiin sodassa mm. asevarastoina, sairaaloina ja piilopaikkana.

”Tunnel Rats” –elokuva alkaa näyttävillä kuvilla, kun taustalla soi ”In the Year 2025”, ja Yhdysvaltojen ilmavoimien helikopteri lentää viidakon halkaisevan joen yllä. Elokuvan musiikki ei muutoin säväytä: Odotin ennalta enemmän 1960-luvun Vietnamin sodan aikana Yhdysvalloissa levytettyä musiikkia, mutta sitä ei kuulunut.

Seuraava listallani katseluvuorossa oleva elokuva on Mel Gibsonin tähdittämä ”Olimme Sotilaita (suomennettu), ”We¨re the Soldrers”, joka pitäisi olla historiallinen tositapahtumiin perustuva ja siinä kuvataan storylinen mukaan myös kotirintamalla sotilaiden vaimoja ja naisystäviä ja mahdollisesti myös lapsia, jotka odottavat uutisia Vietnamin rintamalta.

Tänään aamulla Googlasin hakutermillä ”Vietcong related movies”, ja löysin jonkinlaisen ”TOP 10” –listan, jossa kerrottiin, että ”Platoon” lienee ehkä realistisin kuvaus kyseisestä sodasta, liittoutuneiden, ja Yhdysvaltalaisten näkövinkkelistä arvatenkin, kun valmistusmaa on Yhdysvallat elokuvassa. En tiedä, pitäisikö ottaa keräilyn alle kyseiset 10 elokuvaa, tällä hetkellä keräilen Blu-ray ja –DVD –elokuvia lähes satunnaisesti rikos/elämäkerta/komedia/draama –menetelmällä, kun en juuri pidä automaattlaskutus –suoratoistoista erityisesti ja kuitenkin pidän fyysistä tuotteista.

Siinä, missä ”Tunnel Rats” alkaa hienosti, loppu on myös nuoren sotilaan tarinan pääätymisen kannalta hieno, kun tämä jää vietnamilaisnaisen kanssa saarroksiin tunnelissa sijaitsevaan keittiön malliseen oleskelutilaan sen jälkeen, kun Yhdysvaltalaisten leiriin on ensin hyökätty, ja perässä tulee Napalmia tuhotakseen loput, sinnehän jäi. Naisen lapsetkaan eivät tainneet selviytyä.

”Tunnel Rats” ei ole mikään klassikko, mutta kun näin ensimmäistä kertaa tämän 2008 valmistuneen lyhyehkön elokuvan (Vain 92 minuuttia), kyllä tämän katsoi ihan alusta loppuun mielenkiinnon säilyen yllä koko elokuvan pituuden ajan. En kyllä aivan heti palaa katsomaan uusiksi tätä.

Julkaisin uuden lyhytelokuvan

Uuden lyhytelokuvani ensi-ilta oli Youtubessa perjantaina illalla 20.09.2019. Se käsittelee kotikulmiani ydinkaupungilla kotikaupungissani Turussa. Myös paljon kohua aiheuttanut meidän vasemmistoliiton vastustama toriparkki-hankkeen työmaakoneetkin hakkaa pariin otteeseen videolla ajaen torikauppiaat ahtaalle, kun niinkin tärkeä ja merkittävä kulttuurihistoriallinen perintökohde, kuin Turun kauppatori revittiin ensin auki arkeologisten kaivausten alkaessa ja lopulta toriparkin työmaata varten.

Valitsin videon taustamusiikiksi klassista musiikkia, Turku kun omaa hienon keski-aikais-historian, valitsin 1600 – luvulta Pachebelin Canon -sovituksen D-duurista videon taustamusiikiksi.

Kannattaa tsekata Turku-ajankuvaa esittelevä videoni. Kommentoikaa ja pitäkää, tai älkää pitäkö, mutta palautetta olisi hienoa saada!

Suora Youtube-linkki videooni löytyy ”Oma Tuotantoni” -sivulta tästä blogista. Upotan videon myös tähän postaukseen.

 

Monthy Pythonin ”Brianin elämä” (Monthy Python’s Life of Brian)

Yle Teema esitti lauantaina 21.09.2019 myöhäis-illassa Yle Kino –sarjassa Monthy Pythonin ajattoman klassikkokomedian “Life of Brian”. Näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran ylä-aste –ikäisenä, mutta Monthy Python –huumoriryhmän tuotanto on auennut itselleni uudella tavalla aikuisemmalla iällä, kun elämänkokemusta, kielitaitoa ja viisautta on tullut lisää. Lisäksi kyseenalaistaessani kaiken, ja puhuttujen kielien ystävänä itsekin jonkin verran tekstikäännöksiä tehneenä ystävänäni Cambridge English Dictionary, Monthy Python –tuotanto on täyttä kultaa.

Nyt vuonna 2019:kin löytyisi kysyntää Python-ryhmän perustamalle tuotanto-yhtiö HandMade Films –kaltaiselle tuotantoyhtiölle elokuva ja –televisiobisneksessä. Kotimainen vastine ehkä voisi kuvitella olevan jokin Kummeli-ryhmän tuotanto, mikä vastaa britti-esikuvaansa. Kummeli-poppoo paikkaa aukkoa jossain määrin ainakin alkupään tuotannollaan, ja elokuvillaan täällä meillä Suomessa.

Montaasista sotaelokuvien historian saatossa

Katsoin tänään 16.09.2019 148 minuuttia pitkän John Woon sota-toiminta-draama-elokuvan ”Battle of Red Cliff” vuodelta 2009 aloittaen loppu-iltapäivästä ja päättäen sen lopputeksteihin noin kello 19:00 aikoihin.

Elokuvassa kuvataan Kiinaa viime vuosituhannen alkumetreillä vuonna 208. Aloin kaivamaan massiivisista ja tyylikkäistä sotakohtauksista nauttiessani montaasin historiaa nimenomaan massa-joukko-toiminta/taistelu/sota-kohtauksissa.

Juuret tässäkin juontaa Venäjälle, tai oikeastaan Neuvostoliittoon ja ihan mykkäfilmi-aikakaudella 1900-luvun alkupuoliskolle. Löysin pienen kaivamisen jälkeen Wikipedia-artikkelin 1925 valmistuneesta Sergei Einesteinin elokuvasta Panssarilaiva Potemkin. En tiedä, onko filmiä digitaalisoitu nykysukupolville, tai kuinka helposti tai vaikeasti se on saatavilla, jos on digitaalisoitu, mutta kiinnostaisi nähdä kyseinen elokuva.

Yle Teemalta joskus muistan katsoneeni Nykyaikaisen elokuvan historian käännekohdista kertovia dokumentteja, niin jossain vaiheessa massiiviset joukkotaistelu-kohtaukset olivat laajoja ja pitkiä otoksia, en tiedä onko Neuvostoliitossa kuollut ja Venäjän Keisarikunnassa 1800-luvulla sytynyt Sergei Einestein sitten esittäessän valkokankaalla ensimmäisen kerran montaasi-menetelmän, kuinka kauan siitä on kestänyt, että kyseinen menetelmä on levinnyt. En tiedä, ketä Amerikassa elokuvia tehnyt ohjaaja on tehnyt Los Angelesin suunnassa läpimurto-sota-elokuvan, jossa se esiteltiin ensimmäisen kerran Yhdysvaltalaisille.

Itämaisista miekkailulajeista ja kamppailuljaieista tuttua koreografiaa näyttelijöiden suorituksissa on käytetty pitkään, mm. George Lucas, mutta John Woo Kiinalais-syntysyinenä ohjaajana käyttää elokuvassaan ”Battle of Red Cliff” äärimmäisen paljon yksityiskohtaista taistelukuvaa, jossa on esillä nimenomaan itämaiset miekkailulajit. Viihdyttävä elokuva.