Loirin edesottamuksia Subilla (Jussi Pussi)

Maikkari esittää nyt tämän kesän 2019 aikana Vesa-Matti Loirin edesottamuksia elokuvaroolien osalta Sub Tv:llä, ja eilen 30.6.2019 esitysvuorossa oli Jussi Pussi illalla.

Vaikka olen perehtynyt Filmituotanto Spede Pasasen tuotantoon melko syvällisesti, ei aivan heti muistunut Jussi Pussi mieleen, vaikka senkin olen nähnyt joskus aiemmin.

Elokuvan valmistumisvuosi on 1970, ja en tiedä, onko mitenkään uraa uurtavaa siihen aikaan, että ajoittain hauska elokuva saatiin tehtyä niin, että alkutekstien jälkeen kuluu melko pitkä aika, ennen kuin ensimmäinen vuorosana-repliikki tulee näyttelijän suusta.

Muistan joskus Neil Hardwickin muistelleen ”Tankki Täyteen” sarjaa, että sarja olisi jopa jäänyt tekemättä mahdollisesti 80-luvulla, kun televisiopomot eivät pitäneet käsikirjoituksesta, kun ensimmäisen repliikin kuulumiseen avaustekstien jälkeen kului niin pitkän aikaa. Kuitenkin sarja on 80-luvun TV-klassikko siinä missä Reinikainenkin.

Jussi Pussi esittää Loirin naisten miehenä, joka seikkailee opiskelijapiireissä, mutta viettää enemmän aikaa naismaailmassa, mitä luentosalissa. Oman äänen jääminen ulos vaalipäivänä, kun Veskun roolihahmo unohtaa äänestää, kun tämä on asetettuna eduskuntaan ehdolle, niin siitäkin on saatu hauskahkoa huumoria elokuvaan. Seuraava kohtaus huipentaa hymyn kareen suun pielille, kun Vesku myy vatkainta ovelta ovelle.

Olen aiemminkin todennut sen tässä blogissa, että Vesa-Matti Loiri on varmaan Suomen tunnetuin elossa oleva näyttelijälegenda, ja mies on todella lahjakas ja monipuolinen.

Mainokset

Pidän Duunareista, mutta en ”Duunari-elokuva” Varasto 2:sta

Taru Mäkelän elokuvaa ”Varasto 2” juhlistetaan Blu-Ray:n kannessa ”Suomi nousuun – Duunarielokuva”, mutta kuitenkin kesken yhteiskuntatieteet jättänyt miespäänäyttelijä ajautuu yhdessä Aku Hirviniemen kanssa tekemään pimeää viinabisnestä Viron viinarallin merkeissä elokuvan edetessä ensin saatuaan potkut maalikaupasta, ja haettuaan töitä tovin päätykin yhdessä Hirviniemen kanssa perustamaan rakennus/korjausfirman, vaikka kummallakin on pelkkä tuulen huuhtoma perse taustalla, mitä tulee remonttihommiin tai yrityksen pyörittämiseen.

Vesa Vierikon roolihahmolta varastetut asiakaskontaktit saavat kaksikon alkuun, mutta lopulta viinantrokaus-teema Virosta baaritutuille ei täytä rikos-elokuvagenren mittapuuta, vaan jää vajaaksi. Solar Filmsin ”Rööperi” tuli teattereihin alalauseella ”Rikollisen hyvä elokuva”, ja Rööperi on hyvä rikos-genreen sijoittuva kotimainen teemana viinan trokaus.

Positiivinen väläys Varasto 2-elokuvassa on pääosan perheen teini-ikäinen tytär roolisuorituksellaan (Emilia Karilampi), joka elää elämän kriittistä vaihetta. ”Jessica” roolihahmo keksii Kari-Pekka Toivosen näyttelemän ”Rousku”-hahmon viinavaraston perheen kerrostalohuoneiston kellarissa, ja trokaa itsekin sieltä varastetuilla pulloilla ala-ikäisille.

Toivosen näyttelemässä Rousku-hahmossa on tyttärestään välittämisen ote ajoittain havaittavissa, mutta tämä elokuva jää ihmisestä kovin etäälle.

Ei itseäni kuitenkaan harmita, että tämä tuli hankituksi. Ensimmäinen ”Varasto” -elokuvakaan ollut mikään erityinen, mutta se oli parempi, mitä tämä jatko-osa.

Solo: Star Was Story – Ihan näyttävä elokuva

Vuonna 2018 julkaistu Star Was Story -elokuva on visuaalisesti näyttävä, ja ihan hienoja yksittäiskohtauksia sisältävä elokuva, mutta tarina ei tarjoa juuri mitään ennalta-arvaamatonta.

En ole koskaan ollut erityisen suuri Star Wars -fanaatikko, vaikka olen nähnyt kaikki sarjan elokuvat useammin, kuin kerran. Tässä elokuvassa Han Solo kohtaa alkumetreillä Joonas Suotamon näyttelemän Chewbacca -hahmon, jonka kanssa tämä liittoutuu paetessaan ensin orjana olleena varmalta kuolemalta. Harmi vain, kun suomen kansalaisella Suotamolla ei ole yhtään ainutta selkokielistä repliikkiä, eikä hän pääse tietenkään näyttämään omia kasvojaan valkokankaalla.

Alden Ehrenreichin näyttelemän Han Solon nuoruutensa rakkaus päätyy lopussa pimeän puolen liittolaiseksi Darth Maulin esityksestä. Darth Maul esiintyy ensimmäisen kerran Star Wars -elokuvissa ensimmäisessä episodissa ”Phantom Menance” (Ray Park.)
Rikollissyndikaatit värväävät orjia, ja resursseja ja hallitsevat, mutta Han Solo odotetusti pelastaa yhteisön, josta muodostuukin liittolaisia. Yhteisön johtohahmo toteaa sodan vasta olevan alussa.

Elokuvan parhaita kohtauksia on, kun droidit kapinoivat orjuutta vastaan, ja suorittavat joukkopakoa, kun Han Solo, Chewbacca, ja Beckett (Woody Harrelson), lainsuojattomat, ovat ryöstöretkellä, ja Han Solo lopulta pääsee toteuttamaan unelmansa päästessään näyttämään taitonsa pilottina, elokuvassa on myös viittaus hänen repliikissään, että hänen isänsäkin toive-ammatti oli lentäjä, mutta he eivät ole kovinkaan hyvissä väleissä.
Nais-droidi R-3 kokee tylyn lopun, mutta hänen komponenttejaan tarvitaan elokuvan loppupuolella hänen laajan nagivointitaitonsa ansiosta.

Conclusion tästä elokuvasta on, että ihan tosiaan visuaalisesti näyttävä pätkä, ja ajoittain kohtauksissa on yksityiskohtaisesti hienoa esitystä tarjolla.

Elegantin hauska Rowan Atkinson

Eilen tulikin rentouduttua juoden paljon Vichyä ja seurattua EM-karsintafutista ensin Islannin kotiottelu, jonka jälkeen olikin komea Teemu Pukki -näytös, kun Suomi korjasi täyden pistepotin Tampereen Ratinan kentällä Bosniasta. Vielä se eilisestä futisottelusta, että Pukin läpiajossa harhautus oli komea, ja kierrepallo tolpan kautta maaliin oli komea maali. Mielenkiinnolla ensi kaudella odotan, miten Pukki pärjää Valioliigassa.

Pistin Blu-ray-elokuvalevyn pyörimään ottelun päätyttyä, ja levypinoni seuraava leffa oli ”Johnny English Strikes Again”, jonka julkaisuvuosi on 2018. Olen seurannut Rowan Atkinsonin uran kehitystä lapsesta saakka ensin ikitoistettua Mr. Beania televisiosarjana, ja sitten elokuvauraa myöhemmin.

Rowan Atkinson tyyli on osata olla elegantin hauska, ja siitä onkin tullut jonkinlainen tavamerkki tällä britille, joka käsittääkseni on aateloitu kotimaassaan ritariksi. Mielestäni Johnny English -roolihahmo on sopiva yhdistelmä Atkinsonin tavamerkkinä olevaa huumoria, ja agenttihahmoa, jonka toiminta perustuu myös kansallisen tiedustelupalvelun toiminnan avustukseen.

Paras Johnny English elokuva mielestäni on yhä ensimmäinen Atkinsonin agenttiseikkailu, tämä uusin ”Johnny English Strikes Back” -sen lisäksi, että on alimittainen Hollywood-elokuvaksi keston jääden alle puolentoista tunnin, niin elokuvaan on ympätty Atkinson-huumoria, ja roolihahmo pysyy kasassa läpi elokuvan, ja vanhoihin metodeihin ja autoista pitävä Johnny English (Rowan Atkinson) hoitaa roolinsa mielestäni perusvarmalla tyylillään.

Oikeassakin elämässä Atkinson mielestäni on kertonut pitävänsä autoista, ja uusimmassakin mies ajelee vanhalla tyylikkäällä punaisella Aston Martinilla.

Elokuva on helppo katsoa, eikä vaadi aivotyötä, ja toimii ihan kivana välipalana.

 

 

Karismaattinen Sylvester Stallone

Katsoin tänään aamulla nyrkkeilymaailmaan sijoittuvan elokuvan ”Creed 2”, jonka Screenplay –credittejä menee myös elokuvassa näyttelevälle Sylvester Stallonelle.

Läpimurtonsa nyrkkeilylegenda-roolista Rockyna Stallone palaa karismallaan kehään, joskaan ei itse nyrkkeilijänä, vaan valmentajana, ja sparraajana veljenpoikansa otellessa raskaan sarjan maailmanmestaruudesta.

Elokuva noudattaa melko tarkkaan 2010-luvun Hollywood-elokuvan urheilu-elokuvakaavaa, jossa nousee nyrkkeilyn sijaan esiin myös perheasiat, jotka lopulta vie voiton kaikesta.

Loppuottelussa elokuvan loppupuolella Sylvester Stallone näyttää tyylikkäältä Moskovan illassa liituraita-puku päällä, kun tämän suojatti ottaa revanssia ukrainalaisesta vastustajastaan.

Creed taistelee sekä oman muusikkovaimonsa kanssa saamansa pienen tyttären puolesta, myös tämän nyrkkeilyottelussa kuolleen isänsä, Apollo Creedin puolesta, ja elokuva päättyykin siihen, että poika kertoo isänsä haudalla nyt tietävänsä, mitä isänsä koki kehässä, ja että nyt oli hänen ottelunsa.

Sylvesterin roolihahmollakin on omansa omien perhesotkujen puolelta, nimittäin tämä ei ole koskaan nähnyt pojan poikaansa, kunnes vasta lopussa tämä käy vierailulla ja elokuva välittää kahden viimeisen kohtauksen jälkeen ilmoille kysymyksen siitä, että onko edes kaikkien aikojen nyrkkeilyottelu sittenkään elämää suurempi asia, jos vaa’an toiseen kuppiin asetetaan perhesuhteet ja oma perhe.

Ihmisen mittainen elokuva

En ole elänyt 70-lukua, eikä koskaan ollut mahdollisuutta nähdä Juicea konsertissa, tai tavata miestä henkilökohtaisesti, mutta mediasta väitetty ihmiskuva tästä monionglemaisesta luovasta ajatusten raunioilla vaeltavasta nerosta on se, että Juice oli aito Ihminen isolla i:llä.

Katsoin Juice-elokuvan pariin otteeseen tämän viikonlopun aikana, ja mielikuvani vahvistui miehestä, joka loi Suomi-Rockin peruskiven ja sen suhteen, mitä olen lukenut taiteilijan elämästä.

Elokuva välittää Juicesta kuvan herkästä ihmisestä, joka voi sanoa suoraan kavereilleenkin, tai kuinka kuten on sanottu, nais- ja –parisuhdeongelmien ristiaallokossa on syntynyt pala Suomi-rockin klassikkolevyjä ikään kuin sivutuotteena.

Elokuva tosin voisi olla ihmisläheisempi, mutta erilaisen nuoren elämä näyttää ilmetyn aidolta Riku Niemisen välittämänä. Mikko Alatalokin on kuin itse aito senaattori itse.

Heikki Kinnunen uudessa Mielensäpahoittaja -elkouvassa

Näin ensimmäisen ”Mielensäpahoittajan” -elokuvan Turun elokuvapäivillä, kun olin kauppatorin iltanäytkösessä sinä vuona, kun se esitettiin

Ostin ostovideona uuden Mielensäpahoittaja-elokuvan, kun halusin nähdä sen ja vähän viime aikoina uusissa kotimaisissa rooleja tehnyt Heikki Kinnunen pärjää mielestäni hyvin tämän uuden miespääroolissa, ja hän sopii rooliin.

Televisioni on rikki, mutta katsoin tämän parituntisen pätkän vanhempieni luona, joille ostin uuden Blu-Ray -soittimen ikivanhan DVD-soittimen, joka oli rikkinäinen: Tilalle.

Juron vanhan maatalous-miehen Heikki Kinnusen esittämässä päähahmossa paistaa läpi viisaus, joka jakaa murheitaan naapurin kanssa, jolla on tarkka kuulo. Hän jopa aavistaa, että poikansa tytär on raskaana, vaikka vanhemmat ajavat maailmalle IT-snobisteina Brysselissä asuneina tytärtään.

Jani Volasen näyttelemä Brysselissä IT-uran tehnyt Heikki Kinnusen poikana näyttelevä isä tekee mielestäni ehyen roolisuorituksen. ”Eihän meidän tytär voi olla raskaana, kun piti lähteä Helsinki Business Foorum -iin luomaan kontakteja”, mutta hänkin lopulta nöyrtyy isänsä edessä, kun tämän tyttärestä tuleekin keskos-vauvan onnellinen äiti.

Elokuva on melko ihmislähinen, kun Heikki Kinnusen näyttelemä pääosa alkaa rakentaa omaa ruumisarkkua omine periaatteineen, kun elokuvan alussa puoliso kuolee, ja sairaanhoitaja matkalla sairaalasta vanhan Ford Escortin kanssa kotiin toteaa, että ”Elämä on hieno matka”.

Hautausarkku muuttuu lapsen uniseimeksi, kun Kinnusen näyttelemän pääosan pojantytär saa pienen keskosvauvan.

Heikki Kinnusen pääroolisuorituksessa on henkilö, joka omaa elämänviisautta junttimaisella ja vanhankantaisilla periaatteilla höystettynä, mutta kaikki päättyy lopulta hyvin.

Tämä elokuva on katsottava kotimainen uusista, vaikka elokuvan juoni on suht yksinkertainen, ja enemmän tulee seurattua Kinnusen vuorosanoja ja vastauksia, sekä elämänfilosofiaa roolihahmona, mitä keskittyy itse elokuva-ohjaukseen. Solar-Films on tuottanut tämän elokuvan, ja jo Häjyistä lähtien kyseinen firma on kuulunut kotimaisen elokuvan kärkituontantotiimeihin.

Melko ihmisläheinen elokuva, joka on katsomisen arvoinen. Ihmisläheisyys kärjistyy lopussa, kun Heikki Kinnunen tapaa ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa Keskos-kaapissa, ja keksii nimen hertta, ja loppukohtauksessa tämä tarjoaa monella sokerilla kahvia jälkipolvelle, ja toteaa, että ”Eikös se ole Hertan ja ukin välinen asia”, kun lapsen äiti yrittää tyynnytellä sokeripaloja ja kahvin määrää lapselleen.

Valkokankaan kaksi Hercule Poirotia

Katsoin edellisiltana Agatha Christien romaaniin perustuvan dekkarielokuvan ”Idän pikajunan arvoitus” (Murder on the Orient Express) ja totesin, että valkokangas tuntee kaksi Hercule Poirotia: Kenneth Branagh, sekä Suomen Yleisradion esittämässä sarjassa näyttelevän, ilmetyn Hercule Poirotin näköisen David Suchetin. Poirotin rooli on sitonut ja varmaan rajoittanutkin jonkin verran Suchetin uraa, mitä olen nähnyt miehestä vuonna 2013 brittiläisestä näyttelijästä ja tämän kuuluisasta roolista kertoneen dokumenttielokuvan ”Being Poirot”.

Agatha Christien kirjoja jonkin verran lukeneena ylä-aste-ikäisenä muistelin, että kirjailijan dekkareissa lähestulkoon aina murhaajaksi paljastuu hovimestari. Idän pikajunassa kuitenkin Poirot ratkaisee mielettömän tajuntansa ansiosta murhan kollektiiviseksi teoksi, johon kaikki muut junamatkustajat ovat olleet osallisina.

Elokuva oli mielekäs katsoa, ja ohjaus ja käsikirjoitus mielenkiintoinen. Voin lämpimästi suositella elokuvan lainaamista esimerkiksi kirjastosta, jos kaipaa johdonmukaista dekkari-elokuvaa, joka pitää katsojan otteessaan koko kaksituntisen ajan, mitä elokuva kestää.

Korjatkaa joku teistä blogini lukijoista, tai laajentakaa tietoavaruuttani, jos maailmastamme löytyy vielä kolmas Hercule Poirotin roolia esittänyt näyttelijä? Näin elokuvasta vuonna 2017 valmistuneen version, ja televisiosarja on valmistunut 1989, ja 2010-luvulla Suomessa Yleisradio esitti sarjaa. Voi olla, että kyseessä oli uudelleenfilmatisointi, jos oli, ehkä kolmaskin Hercule Poirot-roolin esittäjä löytyy?

Nörtti – Dragonslayer 666 vääristää E-urheilu-maailmaa

Eilen 20.10.2018 YLE Kakkonen lähetti illalla Nörtti 2 – Dragonslayer 666 kahdeksan jaksoa putkeen.

Ensinnäkin: Kaikki joukkueet, joita ohjelmassa kuvataan, olivat ammattilaisjoukkueita, kun taas Suomessa on enemmän yksityisyrittäjiä liikenteessä ja joukkueet ovat paria poikkeusta lukuunottamatta harrastelijatiimejä.

Ohjelmassa oli naispuolisia ihmisiä jopa joukkueessa ja ylipäätään tyttöjä kuvattuna rooleissa verrattain paljon, mutta myös kiinnostuneita e-urheilusta, joka on todellisuudessa harhaan johtavaa.  Itse pelasin ylä-asteikäisenä yöt ja päivät 1997-1999 välisenä aikana Quake ykköstä verkkomoninpeliä ja löysin yläasteelta yhden hyvän kaverin, jonka kanssa pelasimme joukkueena kyseistä peliä, eikä maailmassamme ollut yhtään naispuolista edustajaa.

Yksi syy, miksi olen lopettanut kyseisen homman on se, että naissuhteeni tähän astisen elämäni aikana on kärsineet ja rajoittuneet verkkopelaamisen tähden. En ole yksin asian kanssa, vaan tiedän useita muita yksinäisyydestä kärsiviä pelaajia tuolta samalta ajalta, jolloin itse olin mukana e-urheilussa, vaikka siitä ei silloin puhuttu sillä nimellä eikä koko termiä tunnettu.

Jos saan omia lapsia joskus, en antaisi heidän lähteä e-sports-maailmaan. Ihmisten pitäisi tehdä jotain humaania kasvuiässä, eikä syöksiä teknologian avuin kohden helvettiä.

Spede teki kansantajuista koomista farssia Turhapuro-elokuvineen

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kertonut, että vaikka kasvoin 80-luvulla television kulta-aikana, Turhapuro-filmit eivät koskaan ole kuuluneet mihinkään jättisuosikkeihini.

Taas tänä kesänä maikkari lähettää Uuno-elokuvia ja eilen tulin katsoneeksi ja kerranneeksi Uuno ja Uunon poika-elokuvan. Jukka Puoltilan monet roolit elokuvassa ja myös Uunon poikana ovat ihan mielekästä imitaatiota.

Taas kerran pohtisin sitä, kuinka farssisesti Spede teki tarpeeksi kansantajuisti komiikkaa omalla tavallaan. Kieltämättä Vesa-Matti Loiri taitaa olla Suomen tunnetuin elossa oleva elokuvanäyttelijä ja hänhän on todellinen monilahjakkuus. Speden jälkeen Vesku on tehnyt taasen vakaviakin rooleja menestyksekkäästi ja erikoistunut monilla muillakin aloilla.

Kettuilui kansan tasolla johtavalle eliitille on läsnä ja ajan ilmiöille, mutta loppukohtaus on ”Uunon poika” –elokuvassa vähän poikkeava muihin Speden Turhapuro-filmeihin nähden. Anu Hälvää esitetään Film Noir –kerrontatekniikalla Amerikan taitavampana gangsteripäällikkönä lopussa, kun loppuratkaisu on tuttu kaikille rikoselokuvia katsoneille, tai ylipäätään keskiluokan Hollywood-elokuvia katsoville, kun täysin yllätyksettä muut roskajoukon jäsenet kääntävät selkänsä, ja lopulta Uunokin selviää kuin koira veräjästä.