Karismaattinen Sylvester Stallone

Katsoin tänään aamulla nyrkkeilymaailmaan sijoittuvan elokuvan ”Creed 2”, jonka Screenplay –credittejä menee myös elokuvassa näyttelevälle Sylvester Stallonelle.

Läpimurtonsa nyrkkeilylegenda-roolista Rockyna Stallone palaa karismallaan kehään, joskaan ei itse nyrkkeilijänä, vaan valmentajana, ja sparraajana veljenpoikansa otellessa raskaan sarjan maailmanmestaruudesta.

Elokuva noudattaa melko tarkkaan 2010-luvun Hollywood-elokuvan urheilu-elokuvakaavaa, jossa nousee nyrkkeilyn sijaan esiin myös perheasiat, jotka lopulta vie voiton kaikesta.

Loppuottelussa elokuvan loppupuolella Sylvester Stallone näyttää tyylikkäältä Moskovan illassa liituraita-puku päällä, kun tämän suojatti ottaa revanssia ukrainalaisesta vastustajastaan.

Creed taistelee sekä oman muusikkovaimonsa kanssa saamansa pienen tyttären puolesta, myös tämän nyrkkeilyottelussa kuolleen isänsä, Apollo Creedin puolesta, ja elokuva päättyykin siihen, että poika kertoo isänsä haudalla nyt tietävänsä, mitä isänsä koki kehässä, ja että nyt oli hänen ottelunsa.

Sylvesterin roolihahmollakin on omansa omien perhesotkujen puolelta, nimittäin tämä ei ole koskaan nähnyt pojan poikaansa, kunnes vasta lopussa tämä käy vierailulla ja elokuva välittää kahden viimeisen kohtauksen jälkeen ilmoille kysymyksen siitä, että onko edes kaikkien aikojen nyrkkeilyottelu sittenkään elämää suurempi asia, jos vaa’an toiseen kuppiin asetetaan perhesuhteet ja oma perhe.

Mainokset

Ihmisen mittainen elokuva

En ole elänyt 70-lukua, eikä koskaan ollut mahdollisuutta nähdä Juicea konsertissa, tai tavata miestä henkilökohtaisesti, mutta mediasta väitetty ihmiskuva tästä monionglemaisesta luovasta ajatusten raunioilla vaeltavasta nerosta on se, että Juice oli aito Ihminen isolla i:llä.

Katsoin Juice-elokuvan pariin otteeseen tämän viikonlopun aikana, ja mielikuvani vahvistui miehestä, joka loi Suomi-Rockin peruskiven ja sen suhteen, mitä olen lukenut taiteilijan elämästä.

Elokuva välittää Juicesta kuvan herkästä ihmisestä, joka voi sanoa suoraan kavereilleenkin, tai kuinka kuten on sanottu, nais- ja –parisuhdeongelmien ristiaallokossa on syntynyt pala Suomi-rockin klassikkolevyjä ikään kuin sivutuotteena.

Elokuva tosin voisi olla ihmisläheisempi, mutta erilaisen nuoren elämä näyttää ilmetyn aidolta Riku Niemisen välittämänä. Mikko Alatalokin on kuin itse aito senaattori itse.

Heikki Kinnunen uudessa Mielensäpahoittaja -elkouvassa

Näin ensimmäisen ”Mielensäpahoittajan” -elokuvan Turun elokuvapäivillä, kun olin kauppatorin iltanäytkösessä sinä vuona, kun se esitettiin

Ostin ostovideona uuden Mielensäpahoittaja-elokuvan, kun halusin nähdä sen ja vähän viime aikoina uusissa kotimaisissa rooleja tehnyt Heikki Kinnunen pärjää mielestäni hyvin tämän uuden miespääroolissa, ja hän sopii rooliin.

Televisioni on rikki, mutta katsoin tämän parituntisen pätkän vanhempieni luona, joille ostin uuden Blu-Ray -soittimen ikivanhan DVD-soittimen, joka oli rikkinäinen: Tilalle.

Juron vanhan maatalous-miehen Heikki Kinnusen esittämässä päähahmossa paistaa läpi viisaus, joka jakaa murheitaan naapurin kanssa, jolla on tarkka kuulo. Hän jopa aavistaa, että poikansa tytär on raskaana, vaikka vanhemmat ajavat maailmalle IT-snobisteina Brysselissä asuneina tytärtään.

Jani Volasen näyttelemä Brysselissä IT-uran tehnyt Heikki Kinnusen poikana näyttelevä isä tekee mielestäni ehyen roolisuorituksen. ”Eihän meidän tytär voi olla raskaana, kun piti lähteä Helsinki Business Foorum -iin luomaan kontakteja”, mutta hänkin lopulta nöyrtyy isänsä edessä, kun tämän tyttärestä tuleekin keskos-vauvan onnellinen äiti.

Elokuva on melko ihmislähinen, kun Heikki Kinnusen näyttelemä pääosa alkaa rakentaa omaa ruumisarkkua omine periaatteineen, kun elokuvan alussa puoliso kuolee, ja sairaanhoitaja matkalla sairaalasta vanhan Ford Escortin kanssa kotiin toteaa, että ”Elämä on hieno matka”.

Hautausarkku muuttuu lapsen uniseimeksi, kun Kinnusen näyttelemän pääosan pojantytär saa pienen keskosvauvan.

Heikki Kinnusen pääroolisuorituksessa on henkilö, joka omaa elämänviisautta junttimaisella ja vanhankantaisilla periaatteilla höystettynä, mutta kaikki päättyy lopulta hyvin.

Tämä elokuva on katsottava kotimainen uusista, vaikka elokuvan juoni on suht yksinkertainen, ja enemmän tulee seurattua Kinnusen vuorosanoja ja vastauksia, sekä elämänfilosofiaa roolihahmona, mitä keskittyy itse elokuva-ohjaukseen. Solar-Films on tuottanut tämän elokuvan, ja jo Häjyistä lähtien kyseinen firma on kuulunut kotimaisen elokuvan kärkituontantotiimeihin.

Melko ihmisläheinen elokuva, joka on katsomisen arvoinen. Ihmisläheisyys kärjistyy lopussa, kun Heikki Kinnunen tapaa ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa Keskos-kaapissa, ja keksii nimen hertta, ja loppukohtauksessa tämä tarjoaa monella sokerilla kahvia jälkipolvelle, ja toteaa, että ”Eikös se ole Hertan ja ukin välinen asia”, kun lapsen äiti yrittää tyynnytellä sokeripaloja ja kahvin määrää lapselleen.

Valkokankaan kaksi Hercule Poirotia

Katsoin edellisiltana Agatha Christien romaaniin perustuvan dekkarielokuvan ”Idän pikajunan arvoitus” (Murder on the Orient Express) ja totesin, että valkokangas tuntee kaksi Hercule Poirotia: Kenneth Branagh, sekä Suomen Yleisradion esittämässä sarjassa näyttelevän, ilmetyn Hercule Poirotin näköisen David Suchetin. Poirotin rooli on sitonut ja varmaan rajoittanutkin jonkin verran Suchetin uraa, mitä olen nähnyt miehestä vuonna 2013 brittiläisestä näyttelijästä ja tämän kuuluisasta roolista kertoneen dokumenttielokuvan ”Being Poirot”.

Agatha Christien kirjoja jonkin verran lukeneena ylä-aste-ikäisenä muistelin, että kirjailijan dekkareissa lähestulkoon aina murhaajaksi paljastuu hovimestari. Idän pikajunassa kuitenkin Poirot ratkaisee mielettömän tajuntansa ansiosta murhan kollektiiviseksi teoksi, johon kaikki muut junamatkustajat ovat olleet osallisina.

Elokuva oli mielekäs katsoa, ja ohjaus ja käsikirjoitus mielenkiintoinen. Voin lämpimästi suositella elokuvan lainaamista esimerkiksi kirjastosta, jos kaipaa johdonmukaista dekkari-elokuvaa, joka pitää katsojan otteessaan koko kaksituntisen ajan, mitä elokuva kestää.

Korjatkaa joku teistä blogini lukijoista, tai laajentakaa tietoavaruuttani, jos maailmastamme löytyy vielä kolmas Hercule Poirotin roolia esittänyt näyttelijä? Näin elokuvasta vuonna 2017 valmistuneen version, ja televisiosarja on valmistunut 1989, ja 2010-luvulla Suomessa Yleisradio esitti sarjaa. Voi olla, että kyseessä oli uudelleenfilmatisointi, jos oli, ehkä kolmaskin Hercule Poirot-roolin esittäjä löytyy?

Nörtti – Dragonslayer 666 vääristää E-urheilu-maailmaa

Eilen 20.10.2018 YLE Kakkonen lähetti illalla Nörtti 2 – Dragonslayer 666 kahdeksan jaksoa putkeen.

Ensinnäkin: Kaikki joukkueet, joita ohjelmassa kuvataan, olivat ammattilaisjoukkueita, kun taas Suomessa on enemmän yksityisyrittäjiä liikenteessä ja joukkueet ovat paria poikkeusta lukuunottamatta harrastelijatiimejä.

Ohjelmassa oli naispuolisia ihmisiä jopa joukkueessa ja ylipäätään tyttöjä kuvattuna rooleissa verrattain paljon, mutta myös kiinnostuneita e-urheilusta, joka on todellisuudessa harhaan johtavaa.  Itse pelasin ylä-asteikäisenä yöt ja päivät 1997-1999 välisenä aikana Quake ykköstä verkkomoninpeliä ja löysin yläasteelta yhden hyvän kaverin, jonka kanssa pelasimme joukkueena kyseistä peliä, eikä maailmassamme ollut yhtään naispuolista edustajaa.

Yksi syy, miksi olen lopettanut kyseisen homman on se, että naissuhteeni tähän astisen elämäni aikana on kärsineet ja rajoittuneet verkkopelaamisen tähden. En ole yksin asian kanssa, vaan tiedän useita muita yksinäisyydestä kärsiviä pelaajia tuolta samalta ajalta, jolloin itse olin mukana e-urheilussa, vaikka siitä ei silloin puhuttu sillä nimellä eikä koko termiä tunnettu.

Jos saan omia lapsia joskus, en antaisi heidän lähteä e-sports-maailmaan. Ihmisten pitäisi tehdä jotain humaania kasvuiässä, eikä syöksiä teknologian avuin kohden helvettiä.

Spede teki kansantajuista koomista farssia Turhapuro-elokuvineen

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kertonut, että vaikka kasvoin 80-luvulla television kulta-aikana, Turhapuro-filmit eivät koskaan ole kuuluneet mihinkään jättisuosikkeihini.

Taas tänä kesänä maikkari lähettää Uuno-elokuvia ja eilen tulin katsoneeksi ja kerranneeksi Uuno ja Uunon poika-elokuvan. Jukka Puoltilan monet roolit elokuvassa ja myös Uunon poikana ovat ihan mielekästä imitaatiota.

Taas kerran pohtisin sitä, kuinka farssisesti Spede teki tarpeeksi kansantajuisti komiikkaa omalla tavallaan. Kieltämättä Vesa-Matti Loiri taitaa olla Suomen tunnetuin elossa oleva elokuvanäyttelijä ja hänhän on todellinen monilahjakkuus. Speden jälkeen Vesku on tehnyt taasen vakaviakin rooleja menestyksekkäästi ja erikoistunut monilla muillakin aloilla.

Kettuilui kansan tasolla johtavalle eliitille on läsnä ja ajan ilmiöille, mutta loppukohtaus on ”Uunon poika” –elokuvassa vähän poikkeava muihin Speden Turhapuro-filmeihin nähden. Anu Hälvää esitetään Film Noir –kerrontatekniikalla Amerikan taitavampana gangsteripäällikkönä lopussa, kun loppuratkaisu on tuttu kaikille rikoselokuvia katsoneille, tai ylipäätään keskiluokan Hollywood-elokuvia katsoville, kun täysin yllätyksettä muut roskajoukon jäsenet kääntävät selkänsä, ja lopulta Uunokin selviää kuin koira veräjästä.

Nuori Tom Hanks ja Rahareikä

Offline on ihmisen parasta aikaa näin nettiaikakautena jopa tietojenkäsittelijän tradenomille. Vaikka vietinkin viitisen vuotta pelkästään elokuvakanavia katsellen aamusta iltaan 2008-2013 välisenä aikana, omistan yhä television, joskaan en yhtä ainutta maksukanavaa eikä televisioni ole älytelevisio.

Nyt, kun pääsin Bioteknologian AMK-tutkintoa suorittamaan, joka on toinen järjestyksessään, on hyvä kesällä katsoa vähän muutakin, kuin jalkapallon MM-kisoja.

Edellispäivänä heinäkuun ensimmäisenä päivänä vietin loppuviikon afterdagenia katsoen koko päivän televisiota: Aloitin 11:00 ja lopetin 03:00 seuraavan vuorokauden puolella.

En pidä mainoksista tai mainoskatkoista, joten en katso yleensä TV5:n leffaakaan, yleensä samat on saatavilla Netflixistä tai jostain vastaavasta, mutta sunnuntaina tein poikkeuksen: Nuori Tom Hanks rakastui, ja osti lakimiehenä talon klassisen viulistin kanssa elokuvassa ”Rahareikä”.

Klassikkokomediaksi mainostettu elokuva tarjosikin ihan miellyttäviä ja rentouttavia hetkiä, eikä 80-luku paistanut liiaksi läpi, kun elokuvan soundtrack koostui lähinnä klassisesta musiikista ja olihan mukana jopa Beatlesin Yesterday viulusovituksena.

1920-luvun Buster Keaton innoittajana

Eilen 12.6.2018 Yle Teema esitti 1920-luvulla valmistuneen elokuvan, jota tähditti hauska mies Buster Keaton. Mieleeni juolahti jo pitkään päässäni muhinut käsikirjoituksen ainekset kokoavani käsikirjoitukseni loppuunsaattaminen ja tyylilajikin olisi valmis: Mykkäelokuva.

Elokuvani tulee olemaan värillinen mykkäelokuva, mikäli saan rahoituksen kasaan. Siinä pääosaa näyttelee yhteiskunnasta väliinpudonneet ihmiset, siinä on yksi sokea ihminen, ja huomioin myös vammaiset ja vanhat yhteiskunnan jäsenet. Eliitille ei ole tilaa.

Elokuvassa tulee olemaan ainakin yksi tanssikohtaus, ja yksi karaoke-kohtaus. Tanssikohtaukseen sain innoitteen ”Naisen tuoksu” –elokuvasta, jossa Al Pacino näyttelee sokeaa, ja vie daamin tanssilattialle.

En osaa sanoa, kuinka helposti Suomen elokuvasäätiöstä lohkeaa rahaa tekijälle, joka ei ole aiemmin tehnyt mitään elokuvan parissa, ja jos ei ole alan koulutusta, mutta ainahan sitä voi lähestyä ja yrittää saada rahoitus sitäkin kautta edes lyhytfilmille, mikäli käsikirjoitus on hyvä, ja saatekirje seuraa mukana.

Suuri unelmani olisi käskirjoittaa, ja ohjata ainakin yksi elokuva elämäni aikana, kirjoitus on jo työn alla ollut pitkään.

Blogin laajentuminen videopeleihin

Ihmettelin pitkään, missä Gigantista tilaamani Sony Playstation Network –prepaid –korttini viipyy. Eräänä päivänä kävin kasaa läpi, jossa sijaitsee vanhentuneita ”Varsinais-Suomen yrittäjä” –lehtiä ja kaupunki-uutisia. Hämmästykseni havaitsin, että minulle oli tullut lähes tyhjältä vaikuttava kirje Ruotsin maalta, jonka olin heittänyt roskiin meneviin postiin: Olin katsonut pikapäissäni, että kyseinen kirje oli avattu Discshopin tilattu Blu-ray –levykirje, vaikka olin jo aiemminkin ajatellut kyseisestä kirjeestä samaa.

No, nyt kun sain PS4-lompakkooni pari kymppiä lisää, ostin netistä Indie-tasohyppelyn ”Celeste”, jolle Pelit-lehti antoi suosittelumerkinnänkin edellisessä numerossaan ja kertoi sen olevan vaikea. Pelattuani pelin tovin osasin verrata sitä saman tien Nintnedon ”Mutant Mudds” –indie-tasoloikkaan, joka on ehkä yksi vaikeimmista Nintendo-2D-tasoloikista koskaan ohittaen jopa Mega-Man –pelisarjan.

Nyt, kun jaoin ”Guesthouse checkout” –trophyn ansaittuani ensimmäisen videon konsolilla nettiin kokeeksi liitettyäni Youtube –kanavani pleikkariin, käsitykseni on vahvistunut, että alun perin tämä Nintendo Switch –konsolille julkaistu platformer –genreen sijoittuva peli on todellakin haastavahko, uskallan laajentaa elokuvablogiani myös videopelien puolelle.

”Matt Makes Games” –inc valmistaa näköjään tasokkaita indie-tasoloikkia ja Celeste –pelissä on mukana myös grafiikan osalta tasokas Japani Anime-henki ja ”It’s snowing in hell” –meininki. Pidän niistä, sillä onhan katsotuin Youtube-kanavani video niistä 32 videostani, joita olen julkaissut, katsotuin DosBoxilla pelaamani 100% warp-zonet pelaamani nopeutettu Dangerous Dave –video maksimipisteillä, joka on samalla kunnianosoitukseni John Romerolle, josta tuli viimeistään Doom –pelin myötä 90-luvun alkupuoliskolla multimiljonääri. Kasvoin niiden pelien parissa.

Jaankin nyt kepeästi tämän pelaamani videon tässä blogissa. Nauttikkaa, pakenen naishahmollani majatalon kattoa pitkin ilman kuolemia loppuun saakka, ja selviän tässä videossa!

Polkkakuningas Jack Black

Polkkakuningas on Jack Blackin tähdittämä Netflix-alkuperäiselokuva, jonka tyylilaji on musiikkikomedia. Lopulta kun keikkaliksat on mitä on, Puolasta Amerikkaan omaa unelmaansa toteuttamaan lähtenyt Blackin roolihahmo ajautuu ottamaan laittomia investointeja vastaan faneiltaan, ja maksaa tuottoja uusien investointien tullessa taloon sisään.

Aika pitkälle polkkakuningas pystyy ponzi-huijausta viemään, kunnes käy huonosti. Tämä järjestää jopa faneilleen matkan Vatikaaniin itse Paavia tapaamaan.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Jack Blackin esittämä roolihahmo Jan Lewan on oikeasti olemassa-oleva henkilö, tai oikeastaan ”Jan Lewandowski”, joka on yhä elossa. Tämä piti pientä lahjakauppaaa Yhdysvalloissa, lauloi polkkaa ja ajautui ponzi-hujariksi, ja joutui vankilaan joksikin aikaa. Vankilasta päästyään hän on luonut uraa esiintyjänä.

Internet Movie Database:n käyttäjien arviot ovat alle 6 arvosanana mitattuna, mutta mielestäni tämä elokuva oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Uskon Netflix-alkuperäistuotantojen olevan korkealaatuisia, kun tämäkin oli niin hyvätasoinen. Tämä oli ensimmäinen Netflix-alkuperäistuotanto, jonka katsoin.