Valkokankaan kaksi Hercule Poirotia

Katsoin edellisiltana Agatha Christien romaaniin perustuvan dekkarielokuvan ”Idän pikajunan arvoitus” (Murder on the Orient Express) ja totesin, että valkokangas tuntee kaksi Hercule Poirotia: Kenneth Branagh, sekä Suomen Yleisradion esittämässä sarjassa näyttelevän, ilmetyn Hercule Poirotin näköisen David Suchetin. Poirotin rooli on sitonut ja varmaan rajoittanutkin jonkin verran Suchetin uraa, mitä olen nähnyt miehestä vuonna 2013 brittiläisestä näyttelijästä ja tämän kuuluisasta roolista kertoneen dokumenttielokuvan ”Being Poirot”.

Agatha Christien kirjoja jonkin verran lukeneena ylä-aste-ikäisenä muistelin, että kirjailijan dekkareissa lähestulkoon aina murhaajaksi paljastuu hovimestari. Idän pikajunassa kuitenkin Poirot ratkaisee mielettömän tajuntansa ansiosta murhan kollektiiviseksi teoksi, johon kaikki muut junamatkustajat ovat olleet osallisina.

Elokuva oli mielekäs katsoa, ja ohjaus ja käsikirjoitus mielenkiintoinen. Voin lämpimästi suositella elokuvan lainaamista esimerkiksi kirjastosta, jos kaipaa johdonmukaista dekkari-elokuvaa, joka pitää katsojan otteessaan koko kaksituntisen ajan, mitä elokuva kestää.

Korjatkaa joku teistä blogini lukijoista, tai laajentakaa tietoavaruuttani, jos maailmastamme löytyy vielä kolmas Hercule Poirotin roolia esittänyt näyttelijä? Näin elokuvasta vuonna 2017 valmistuneen version, ja televisiosarja on valmistunut 1989, ja 2010-luvulla Suomessa Yleisradio esitti sarjaa. Voi olla, että kyseessä oli uudelleenfilmatisointi, jos oli, ehkä kolmaskin Hercule Poirot-roolin esittäjä löytyy?

Mainokset

Nörtti – Dragonslayer 666 vääristää E-urheilu-maailmaa

Eilen 20.10.2018 YLE Kakkonen lähetti illalla Nörtti 2 – Dragonslayer 666 kahdeksan jaksoa putkeen.

Ensinnäkin: Kaikki joukkueet, joita ohjelmassa kuvataan, olivat ammattilaisjoukkueita, kun taas Suomessa on enemmän yksityisyrittäjiä liikenteessä ja joukkueet ovat paria poikkeusta lukuunottamatta harrastelijatiimejä.

Ohjelmassa oli naispuolisia ihmisiä jopa joukkueessa ja ylipäätään tyttöjä kuvattuna rooleissa verrattain paljon, mutta myös kiinnostuneita e-urheilusta, joka on todellisuudessa harhaan johtavaa.  Itse pelasin ylä-asteikäisenä yöt ja päivät 1997-1999 välisenä aikana Quake ykköstä verkkomoninpeliä ja löysin yläasteelta yhden hyvän kaverin, jonka kanssa pelasimme joukkueena kyseistä peliä, eikä maailmassamme ollut yhtään naispuolista edustajaa.

Yksi syy, miksi olen lopettanut kyseisen homman on se, että naissuhteeni tähän astisen elämäni aikana on kärsineet ja rajoittuneet verkkopelaamisen tähden. En ole yksin asian kanssa, vaan tiedän useita muita yksinäisyydestä kärsiviä pelaajia tuolta samalta ajalta, jolloin itse olin mukana e-urheilussa, vaikka siitä ei silloin puhuttu sillä nimellä eikä koko termiä tunnettu.

Jos saan omia lapsia joskus, en antaisi heidän lähteä e-sports-maailmaan. Ihmisten pitäisi tehdä jotain humaania kasvuiässä, eikä syöksiä teknologian avuin kohden helvettiä.

Spede teki kansantajuista koomista farssia Turhapuro-elokuvineen

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kertonut, että vaikka kasvoin 80-luvulla television kulta-aikana, Turhapuro-filmit eivät koskaan ole kuuluneet mihinkään jättisuosikkeihini.

Taas tänä kesänä maikkari lähettää Uuno-elokuvia ja eilen tulin katsoneeksi ja kerranneeksi Uuno ja Uunon poika-elokuvan. Jukka Puoltilan monet roolit elokuvassa ja myös Uunon poikana ovat ihan mielekästä imitaatiota.

Taas kerran pohtisin sitä, kuinka farssisesti Spede teki tarpeeksi kansantajuisti komiikkaa omalla tavallaan. Kieltämättä Vesa-Matti Loiri taitaa olla Suomen tunnetuin elossa oleva elokuvanäyttelijä ja hänhän on todellinen monilahjakkuus. Speden jälkeen Vesku on tehnyt taasen vakaviakin rooleja menestyksekkäästi ja erikoistunut monilla muillakin aloilla.

Kettuilui kansan tasolla johtavalle eliitille on läsnä ja ajan ilmiöille, mutta loppukohtaus on ”Uunon poika” –elokuvassa vähän poikkeava muihin Speden Turhapuro-filmeihin nähden. Anu Hälvää esitetään Film Noir –kerrontatekniikalla Amerikan taitavampana gangsteripäällikkönä lopussa, kun loppuratkaisu on tuttu kaikille rikoselokuvia katsoneille, tai ylipäätään keskiluokan Hollywood-elokuvia katsoville, kun täysin yllätyksettä muut roskajoukon jäsenet kääntävät selkänsä, ja lopulta Uunokin selviää kuin koira veräjästä.

Nuori Tom Hanks ja Rahareikä

Offline on ihmisen parasta aikaa näin nettiaikakautena jopa tietojenkäsittelijän tradenomille. Vaikka vietinkin viitisen vuotta pelkästään elokuvakanavia katsellen aamusta iltaan 2008-2013 välisenä aikana, omistan yhä television, joskaan en yhtä ainutta maksukanavaa eikä televisioni ole älytelevisio.

Nyt, kun pääsin Bioteknologian AMK-tutkintoa suorittamaan, joka on toinen järjestyksessään, on hyvä kesällä katsoa vähän muutakin, kuin jalkapallon MM-kisoja.

Edellispäivänä heinäkuun ensimmäisenä päivänä vietin loppuviikon afterdagenia katsoen koko päivän televisiota: Aloitin 11:00 ja lopetin 03:00 seuraavan vuorokauden puolella.

En pidä mainoksista tai mainoskatkoista, joten en katso yleensä TV5:n leffaakaan, yleensä samat on saatavilla Netflixistä tai jostain vastaavasta, mutta sunnuntaina tein poikkeuksen: Nuori Tom Hanks rakastui, ja osti lakimiehenä talon klassisen viulistin kanssa elokuvassa ”Rahareikä”.

Klassikkokomediaksi mainostettu elokuva tarjosikin ihan miellyttäviä ja rentouttavia hetkiä, eikä 80-luku paistanut liiaksi läpi, kun elokuvan soundtrack koostui lähinnä klassisesta musiikista ja olihan mukana jopa Beatlesin Yesterday viulusovituksena.

1920-luvun Buster Keaton innoittajana

Eilen 12.6.2018 Yle Teema esitti 1920-luvulla valmistuneen elokuvan, jota tähditti hauska mies Buster Keaton. Mieleeni juolahti jo pitkään päässäni muhinut käsikirjoituksen ainekset kokoavani käsikirjoitukseni loppuunsaattaminen ja tyylilajikin olisi valmis: Mykkäelokuva.

Elokuvani tulee olemaan värillinen mykkäelokuva, mikäli saan rahoituksen kasaan. Siinä pääosaa näyttelee yhteiskunnasta väliinpudonneet ihmiset, siinä on yksi sokea ihminen, ja huomioin myös vammaiset ja vanhat yhteiskunnan jäsenet. Eliitille ei ole tilaa.

Elokuvassa tulee olemaan ainakin yksi tanssikohtaus, ja yksi karaoke-kohtaus. Tanssikohtaukseen sain innoitteen ”Naisen tuoksu” –elokuvasta, jossa Al Pacino näyttelee sokeaa, ja vie daamin tanssilattialle.

En osaa sanoa, kuinka helposti Suomen elokuvasäätiöstä lohkeaa rahaa tekijälle, joka ei ole aiemmin tehnyt mitään elokuvan parissa, ja jos ei ole alan koulutusta, mutta ainahan sitä voi lähestyä ja yrittää saada rahoitus sitäkin kautta edes lyhytfilmille, mikäli käsikirjoitus on hyvä, ja saatekirje seuraa mukana.

Suuri unelmani olisi käskirjoittaa, ja ohjata ainakin yksi elokuva elämäni aikana, kirjoitus on jo työn alla ollut pitkään.

Blogin laajentuminen videopeleihin

Ihmettelin pitkään, missä Gigantista tilaamani Sony Playstation Network –prepaid –korttini viipyy. Eräänä päivänä kävin kasaa läpi, jossa sijaitsee vanhentuneita ”Varsinais-Suomen yrittäjä” –lehtiä ja kaupunki-uutisia. Hämmästykseni havaitsin, että minulle oli tullut lähes tyhjältä vaikuttava kirje Ruotsin maalta, jonka olin heittänyt roskiin meneviin postiin: Olin katsonut pikapäissäni, että kyseinen kirje oli avattu Discshopin tilattu Blu-ray –levykirje, vaikka olin jo aiemminkin ajatellut kyseisestä kirjeestä samaa.

No, nyt kun sain PS4-lompakkooni pari kymppiä lisää, ostin netistä Indie-tasohyppelyn ”Celeste”, jolle Pelit-lehti antoi suosittelumerkinnänkin edellisessä numerossaan ja kertoi sen olevan vaikea. Pelattuani pelin tovin osasin verrata sitä saman tien Nintnedon ”Mutant Mudds” –indie-tasoloikkaan, joka on ehkä yksi vaikeimmista Nintendo-2D-tasoloikista koskaan ohittaen jopa Mega-Man –pelisarjan.

Nyt, kun jaoin ”Guesthouse checkout” –trophyn ansaittuani ensimmäisen videon konsolilla nettiin kokeeksi liitettyäni Youtube –kanavani pleikkariin, käsitykseni on vahvistunut, että alun perin tämä Nintendo Switch –konsolille julkaistu platformer –genreen sijoittuva peli on todellakin haastavahko, uskallan laajentaa elokuvablogiani myös videopelien puolelle.

”Matt Makes Games” –inc valmistaa näköjään tasokkaita indie-tasoloikkia ja Celeste –pelissä on mukana myös grafiikan osalta tasokas Japani Anime-henki ja ”It’s snowing in hell” –meininki. Pidän niistä, sillä onhan katsotuin Youtube-kanavani video niistä 32 videostani, joita olen julkaissut, katsotuin DosBoxilla pelaamani 100% warp-zonet pelaamani nopeutettu Dangerous Dave –video maksimipisteillä, joka on samalla kunnianosoitukseni John Romerolle, josta tuli viimeistään Doom –pelin myötä 90-luvun alkupuoliskolla multimiljonääri. Kasvoin niiden pelien parissa.

Jaankin nyt kepeästi tämän pelaamani videon tässä blogissa. Nauttikkaa, pakenen naishahmollani majatalon kattoa pitkin ilman kuolemia loppuun saakka, ja selviän tässä videossa!

Polkkakuningas Jack Black

Polkkakuningas on Jack Blackin tähdittämä Netflix-alkuperäiselokuva, jonka tyylilaji on musiikkikomedia. Lopulta kun keikkaliksat on mitä on, Puolasta Amerikkaan omaa unelmaansa toteuttamaan lähtenyt Blackin roolihahmo ajautuu ottamaan laittomia investointeja vastaan faneiltaan, ja maksaa tuottoja uusien investointien tullessa taloon sisään.

Aika pitkälle polkkakuningas pystyy ponzi-huijausta viemään, kunnes käy huonosti. Tämä järjestää jopa faneilleen matkan Vatikaaniin itse Paavia tapaamaan.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Jack Blackin esittämä roolihahmo Jan Lewan on oikeasti olemassa-oleva henkilö, tai oikeastaan ”Jan Lewandowski”, joka on yhä elossa. Tämä piti pientä lahjakauppaaa Yhdysvalloissa, lauloi polkkaa ja ajautui ponzi-hujariksi, ja joutui vankilaan joksikin aikaa. Vankilasta päästyään hän on luonut uraa esiintyjänä.

Internet Movie Database:n käyttäjien arviot ovat alle 6 arvosanana mitattuna, mutta mielestäni tämä elokuva oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Uskon Netflix-alkuperäistuotantojen olevan korkealaatuisia, kun tämäkin oli niin hyvätasoinen. Tämä oli ensimmäinen Netflix-alkuperäistuotanto, jonka katsoin.

Läheiset ja perhe ehkä ammattijääkiekkoilijallekin ne kaikkein rakkaimmat?

Hollywoodissa on tehty ties kuinka paljon urheiluelokuvia ja vielä enemmän mitä todennäköisimmin urheilukomedioita.  Liekö Lämäri aloittanut jääkiekkoelokuvien buumin vuonna 1977?

Katsoin eilen illalla vuonna 2017 valmistuneen lätkäkomedian Jay Baruchelin ohjaaman elokuvan ”Goon: Last of the enforcers”, joka on tarina ennen muuta jääkiekkoilijan elämän arvoista rajun loukkaantumisen jälkeen, vaimon ja perheen lisäyksen myötä saavutetun muutoksen aikaansaamisesta ajatusmaailmassa, kuin lojaalisuudesta kanssa-ihmisiä ja –tiimiä kohtaan elämässä, jota vihamiehet eivät voita. Elokuvassa on siis hyvä loppu ja valinnan teko on helppoa pääsankarille lopulta.

Tarinassa toki otetaan kantaa paljon Suomessakin puhuttaneeseen jääkiekossa esiintyvään väkivaltaan, mutta muistan jo lapsena nähneeni NHL-otteluissa joukkotappeluita, ja kai niitä siellä vielä nykyäänkin on. Tässä elokuvassa esitetään jopa show-mielessä jääkiekkomatseista tuttua tappelunujakointia, jossa jääkiekko on sivuseikka. Tosin vain elokuvan alkupuoliskolla.

Päätarina on hyvinkin kliseinen, eli joukkue rämpii tappioputkessa, kunnes vanha konkari palaa kehiin pelastamaan joukkueen, vaikkakaan tämä ei tee tällä kertaa viimeistä ratkaisua, vaan tämän joukkuekaveri, jolle hän luovuttaa kapteenin nauhan viimeiseen otteluun.

Tosin pahimmat vihamiehet tässä elokuvassa ovat pääosaa esittävän joukkueen omistajan poika, joka on tunnettu väkivaltaisuudestaan, ja entinen nyrkki-ja jäähykuningas Doug Glatt, jota näyttelee Seann Williams Scott. Lopulta hän lyö kanveisiin pahimman vihamiehensä, Wyatt Russellin esittämän roolihenkilön perheensä kunniaksi, ensin Russellin riitannuttua isänsä kanssa, koska erotti tämän joukkueesta, mutta kun Glatt kokee elokuvan alussa uran loppumishetken nimenomaan Wyattin toimesta, kaunaa kannetaan läpi elokuvan, kunnes vasta lopussa hyvä ja lojaalisuus palkitaan.

Mielestäni elokuvan loppukohtaus on hienosti esitetty, missä Scott lyö ”hanskat tiskiin”, niin sanotusti, asettamalla mailan jäähallin käytävän seinustalle, ja kävelemällä ulos kohtauksesta.

Elokuva on katsottavissa Netflix-palvelussa, ja en nyt tiedä, onko tämä mitenkään Hollywood-elokuvan kaavasta poikkeava elokuva juuri mitenkään? Näitähän on nähty, ja näitä tullaan näkemäänkin. Näyttelijäsuoritukset eivät pääosaa esittäjää lukuunottamatta juuri hetkauta, mitä nyt mainitsemisen arvoinen voisi olla Scottin vaimoa näyttelevä Alison Pill, jonka roolinimike on ”Eva”. Hän vaikuttaa jotenkin ihmisläheiseltä ja tunteikkaalta roolisuorituksessaan. Myös elokuvan musiikki on perusurheilukomediaa parempaa. Elokuvan musiikista vastaavat Trevor Morris ja Wade MacNeil.

Tämän kaltaisia elokuvia jaksaa katsoa yhden, korkeintaan kaksi illassa.

Tilasin lopulta Netflixin

Myönnettäköön, kuten aiemminkin olen todennut, että en pidä erityisemmin automaattirahastuksista. Tilasin kuitenkin lopulta Netflixin, kun kerta konsoleilla voi katsoa sitä televisiosta, kerta kun en omista ainakaan toistaiseksi nettitelevisiota.

En ole pahemmin vielä ehtinyt seuraamaan Netflixin omaa tuotantoa, mutta palvelu vaikuttaa kyllä ihan maksamisen arvoiselta. Olen nyt katsonut keskiarvoltaan 2 elokuvaa päivässä/illassa/yössä, ja ensivaikutelma on positiivinen.

Olen todennäköisesti loppuelämäni ajan palvelun tilaaja.  Netflix subscriber for rest of life. (That’s me!)

Riiviöt (Gremlins)

Eilen sunnuntaina vietin rentouttavan illan sohvalla loikoillen kuunellen Radio Suomesta Kadonneiden levyjen metsästys –ohjelmaa, joka kuuluu sunnuntai-iltoihini ja sen jälkeen, kun totesin, että ESBC:n vakioharavavihje meni reisille ainakin täysosuman osalta, kun Arsenal ei yltänyt edes tasapeliin Nottingham Forestin vieraana, psitin Blu-Ray –soittimeen pyörimään Gremlins –elokuvan 80-luvulta.

Hyvä on, elokuva on 80-luvulta, enkä ole mikään kasarielokuvien erikoinen ystävä, mutta kyseessä on sentään mestariohjaaja Steven Spielbergin ohjaama, ja osittain tuottama kauhukomedia, kuten hyvin muistamme.

Gremlins sisältää muutaman kohtauksen, jossa Spielberg on onnistunut vangitsemaan katsojan kauhun jännitteisellä tunnelmalla.

Perheen keksijäisä on surkuhupaisa, ja vetää roolinsa läpi elokuvan mielestäni hienosti, koira näyttelee hyvin, mutta muuten elokuva jättää melko perus-Hollywood –komedian jäljen, joka ei tarjoa mitään kovinkaan suurta. Tosin tehosteet tässä elokuvassa on ottaen huomioon ajan, jolloin elokuva on julkaistu, varmasti aikansa huippua, ja toimiihan elokuva vielä vuonna 2018 ihan kivasti, mutta en vähään aikaan katso tätä uudestaan.